vaikeus myöntää heikkous

"Saavu, auttaja heikkojen! Saavu, lohdutus murheisen!" Näin lauletaan Pekka Simojoen säveltämässä ja Anna-Mari Kaskisen sanoittamassa biisissä.

Tämän biisin kuultuani, joku kolahti minussa. Minä, oikeastaan minun ylpeys, on estänyt minua myöntämästä että olen heikko ja murheinen. Se on estänyt minua pyytämästä apua Jeesukselta. Miten se voi olla mahdollista? En tiedä, mutta niin se vain on. Vasta nyt älysin asian, vasta nyt myönsin, että olen heikko ihminen, joka ei pärjää yksin, joka on riippuvainen Jumalan jokapäiväisestä armosta.

Miten sokea olen ollut? Miten pitkään olen ollut hukassa? Miksen ole nähnyt asiaa aiemmin?

Ihmisen ylpeys sokaisee ja estää totuutta näkemästä. Se jopa ei halua nähdä totuuden. Mutta kun se hetki tulee, että totuus valkenee, on vaikeaa olla huomaamatta omaa tyhmyyttä ja syntisyyttä.

Olen heikko, mutta Jumala on aina vierelläni tukemassa minua! Olen syntinen, mutta Jeesus kuoli puolestani ristillä! Olen murheinen, mutta Jumala on vieressäni lohduttamassa minua! Olen juuri se kuka olen, mutta Jumala on aina kanssani! Siihen saan luottaa ja siitä saan voimia ja toivoa elämään!

Olen kiitollinen Herralle, että Hän näytti minulle oman ylpeyteni, jotta voisin Häntä vapaasti ja iloisin mielin seurata.

niin kuin meri

Kuvittele, että olet meren rannalla. Istut hiekkarannalla yksin ja otat kaiken irti rauhasta. Olet nauttimassa auringon viimeisistä säteistä silmät kiinni. Aurinko on juuri piiloutunut horisontin taakse. Taivaalla on muutama harmaampi pilvi. Tuuli on lämmin, mutta alkaa puhaltaa kovempaa. Olet melken nukahtamaisillaan ihanassa rauhassa. Yhtäkkiä tunnet pisaran tippuvan otsallesi. Avaat silmäsi ja huomaat, että taivas on tummennut ja pilvet ovat nousseet. Tuuli puhaltaa aika kovaa ja meri vaahtoaa. Samalla huomaat, että vettä alkaa sataa kunnolla, yhä enemmän ja enemmän. Juokset nopeasti suojaan mökkiin ja samalla juoksiessasi keräät nopeasti pyykit narulta pois, jotteivat ne kastuisi. Juuri kun pääset sisään, vettä alkaa sataa kaatamalla, ukkonen jyrisee ja taivas salamoi. Palmut ja muut puut keinuuvat kovassa tuulessa. Meri ei enää näytä tyyneltä, vaan se näyttää kiehuvan jopa yli, kun aallot nousee jopa parin metrin korkeuksiin. Olet iloinen, että olet sisällä turvassa, etkä ulkona myrskyssä. Vai oletko turvassa? Vaikka oletkin turvassa, niin myrsky ulkona edelleen raivoaa. Se ei katso, kuka on missäkiin, van se päästää raivon vallalleen. Seuraavana aamuna herätessäsi, huomaat, että myrsky on ohi ja meri on tyyni taas. Aurinko paistaa ja lämmittää. Mutta meri on tyyni vain päältä päin, sisällä se edelleen kiehuu. Tyyni meri on vain visuaalinen harha.

Meri ei koskaan ole rauhallinen, vaikka sen pintä näyttäisi tyyneltä, sen alla mikään ei pysy paikollaan. Vesi virtaa alla, vaikka on tyyntä päällä. Mutta kun kunnon kylmä pohjoistuuli puhaltaa, hetkessä syntyy myrsky joka raivokkaasti tanssii veden kanssa. Silloin mikään ei ole tyyntä.

Elämäni on ollut, on ja tulee olemaan niin kuin meri. Meri on välillä tyyni ja välillä taas myrskyisä. Niin on myös oma elämäni! Varsinkin tänä syksynä!

Syksyn alussa luulitn, että tästä tulee rauhallinen ja leppoisa syksy, mutta se on ollut kaikkea muuta kuin edellä mainitut asiat. Tämä syksy on ollut rauhaton, levoton ja myrskyisä. On tapahtunut sitä sun tätä, mikä on tehnyt syksystä uskomattoman toisenlaisen kuin mitä osasin odottaa. Välillä on ollut tyyniä hetkiäkin, ne on kylläkin ollut lyhyitä, mutta voimia ja lepoa antavia.

Nyt kuin mietin mitä kaikkea on syksyyn mahtunut, tuntuu uskomattomalta. Miten elämä voi olla näin vaihteleva? Äsken oli tyyntä, nyt myrskyää ja pian on taas tyyntä. Tai toisin päin.

Ei voi muuta kuin elää hetki kerrallaan ja toivoa, että kestää kaikki elämän myrskyt ja tyynetkin hetket. Jumalan kanssa se kylläkin onnistuu! Jumalaan voi luotaa, että Hän on aina lähellä. Hän aina pitää kädestä kiinni, vaikeissa tilanteissa Hän jopa ottaa syliin, mutta se on sinusta kiinni, annatko Hänelle tilaa sun sydämeen.

Vaikka koko ajan myrskyäisi, niin Jumala pitää sinusta huolen!