voi tätä elämätä!

Kun nyt katselen ulos, aurinko paistaa ja antaa ihanan värin ruskalle puissa. Syksy on siis tullut. Vaikka se on ollut nyt muutaman päivänä aika lämpimänä. Aina vaan paranee, kun talvi väistyy kauemmas ja syksy ottaa valtaa. Noi syksyn värit ovat vaan niin hienot.

Mutta kun miettii tätä nykymaailmaa ja kaikkea siihen liittyvää, mieli synkistyy.

On vaikeaa arvoida kerjäläisiä. Ovatko he todella avun tarpeessa vai onko se vaan heidän ammatti? Mistä tiedän, että se raha jonka annan kerjäläiselle ei päädy viinaan tai tupakkaan? Mistä voin tietää, että tämä ihminen oikeasti tarvitsee rahaa, jotta voisi saada päivän ateriansa? Niin mielelläni haluasin auttaa heitä, mutta en halua antaa heille rahaa, jos ne käyttää sen johonki muuhun, kuin mihinkä he mukamas tarvitsee. Voi tätä elämätä!

Mistäs tiedän, että kun ylitän tien, ettei toi vauhtia hiljentava auto aja mun ylitse silti? Mistäs tiedän, ettei ollessani ruokaostoksilla, joku tulee ja ryöstää minut? Mistäs tiedän, etten lenkillä ollessani kompastu ja loukkaa itseni? Tai mistäs tiedän, että heräänkö uuteen aamuun kun illalla menen nukkumaan? Voi tätä elämätä!

Monimutkaiset kysymykset, mutta yksinkertainen vastus: EN TIEDÄ! On olemassa sellainen sanonta, että: "Eilinen taakse jäi, huomisesta emme tiedä mitään, mutta Jumalan käsiin saamme jättää tämänkin päivän." Saan olla iloinen siitä, ettei minun tarvitse tietää kaikkea. Saan olla juuri sellainen kuin mitä olen. En tarvitse murehtia menneitä, enkä tulevia, voin kaiken jättää Jumalan käsiin. Hän kantaa huoleni ja murheeni. Hän on voimani! Hän on turvani! Häneen minä luotan!

Edelleen kun katselen ulos, tuntuu kuin olisi kevät eikä syksy. Ainoastaan mikä viittaa syksyyn ovat syksyn värit ja vähän kylmempi sää. Kunpa jo olisi kesä! Voi tätä elämätä!

"Kun parvet lentää etelään,
niiden lentoa mä hiljaa
katselemaan jään
Ja vaikka päällä ikijää,
sydämessä roudan alla
alkaa lämmittää
Mut talvet mukana kulkee,
vaikka kuinka lämpimään mun
askeleeni veis
Ja viimat syliinsäs sulkee,
niihin nojaten mä nämä
syksyn laulut tein

Ja vaikka olen joskus vain väsynyt mies
Tahdon loppuun asti käydä koko tien
Siinä vahvistakoon mua se suurin
Joka kyllä tietää, mitä tiellä vaaditaan

Kai siksi tunnen ikävää, kun yhtään
sävelmää en täällä osaa lämmittää
En silti laulamasta laata, saata sillä
muustakaan ei lämpöä jää

Ei täällä ilmaiseksi saa, mitään siksi
suurinta näin ihmetellä jaksaa
Kun ilman syytä lahjoittaa, voiman jolla
tässä kylmyydessä taivaltaa

Kai joskus meistä jokainen,
tarvitsee vahvistuksen
Sille että sentään ihmiseksi
kelvollinen on
Vaikken sitä uskoiskaan,
enkä oppis luottamaan
Sinun edessäsi tuntea ei tarvis häpeää"

Juha Tapio

sunnuntaisia oivalluksia

Tänään hoksasin.

Niin todellakin tein.

Olen jo pitkään miettinyt ja miettinyt yhtä asiaa.

Se selvisi vasta tänään.

Siitä kai saan olla kiitollinen migreenilleni. ;)

Ilman sitä en olisi ehtinyt pohtia näitä asioita.

Kiitän siis migreeniani ja Suomen ihanaa syysmaisemaa, näistä oivalluksista! :)

Yksi oivalluksistani oli se, että radio, siis radio-ohjelmien tekeminen on ollut aina koko lapsuudeni ajan arjessa mukana. Ollessani viisi vuotias, isäni alkoi tekemään radio-ohjelmia kolmeen eri radioon Kroatiassa. Ja kasvaessani sain itsekin osallistua ohjelmien ideointiin ja toteutukseen. Silloin tällöin kuulin ääneni radiosta. Muistan ikuisesti sen, että jos isi äänitti ohjelmia, piti mennää hiljaa kellariin...

Ja sitten kun vähän kasvoin ja pääsin peruskoulusta pois ja muutin Suomeen, eli lukiossa, menin radio-ohjelmien teko -kurssille. Siellä sain kaverini kanssa tehdä radio-ohjelmia jotka tulivat ulos Radio Savosta. Se oli aikamoinen kokemus. Kahdestaan tehtiin radio-ohjelmia päivät pitkät. Huh, huh! Hauskoja muistojahan siitä jäi.

Ja nyt. Nyt sitten alan tekemään radio-ohjelmia opinnäytetyökseni. Huh, huh! En voi muuta sanoa. Toivottavsti se onnistuu. Ei mitään toivottavsti, se KYLLÄ onnistuu jHs! Eli eipä tässä sen kummempaa paitsi, että näköjään jatkan isäni jalanjälkijä. Aloitan tekemään radio-ohjelmia.

Iso oivallukseni täässä siis oli se, että radio-ohjelmien teko on seurannut mua koko elämäni ajan näköjään. Vai oliko se toisin päin? Ihan sama, mutta tässä tilanteessa nyt ollaan. Ei muuta kuin tekemään! :)

Kun kaikki lähti, mitä jäi?

Outoa on se, että melkeen kaikki opiskelukaverit läksi maailmalle yhtäkkiä... Ihan noin vaan harjoitteluun ulkomaille kolmeksi kuukaudeksi... Mitäs minä? Jäin Suomeen. Miksi? Ehkä siksi, että on aika rauhoittua. Olen viimeiset viisi vuotta elännyt myrskyisää elämää, ilman aikaa rauhoittua edes hetkeks tai tarkastella itseään. Olen vaan mennyt eteenpäin jaksamatta pysähtyä. Miksi? En tiedä. Sitä vaan menee, eikä pysähdy.

Mutta nyt on onneksi aikaa edes vähäsen pysähtyä, mutta sekin on vähästä. Sillä olen taas mukana vaikka missä, en siis oikein osaa olla rauhassa. Mikä tekee ihmisistä pysähtymättömiä? Vaikea kysymys ja vielä vaikeempi vastaus. Onko kenelläkään ehdotuksia miten pysähtyä edes hetkeks?

Olen kai sen tyyppinen ihminen, että aina onnistun järjestämään itselleni menoja ilman, että vilkasen kalenteriani. Ja sitten tietysti käy niin, että kalenteri on täynnä menoja. Ei hetkeäkään rauhoittumiseen. Mutta nyt tänä syksynä aloitin projekstin "joku raja", jonka tavoitteena on saada minun kalenteriin välillä täysin tyhjää. Olen siinä jo jonkin verran onnistunut, mutta on pakko myöntää, että se on vaikeata.

Tästä taas herää kysymys, miksi ihminen on kiireinen? Jopa niin kiireinen, ettei jää aikaa Jumalalle? Miksi nykymaailmassa ihminen tekee kaikkea muuta kuin antaa edes vähän aikaa Jumalalle? Ehkä siksi, että ihminen pelkää menemään Jumalan eteen juuri sellaisena kuin mitä on. Jumala ei ole pelottava, Häneen voi luottaa ja Hän rakastaa ihmistä. Siksi juuri ihminen voi mennä Jumalan luo juuri sellaisena kuin mitä on. Ilman mitään pelkoja. Syntineen ja virheineen. Epätäydellisenä. Jumala ottaa ihmisen avosylin vastaan. Hän antaa ihmiselle kaiken anteeksi. Ei ole mitään menetettävää jos menee Jumalan luo. Ainoastaan vaan saa. Saa sitä mitä ei ole edes ansainnut omilla teoilla, vaan Jeesuksen kuolemalla. Ihminen saa ikuisen elämän ja syntien anteeksiantmisen.

Mitä ihminen vielä pelkää?