Vuoren huipulla

Kun mietin elämää, monesti tuntuu, että se on kuin kilpailu siitä kuka ensimmäiseksi pääsee vuoren huipulle. Miksi elämän pitäisi olla kilpailu? Miksi kukaan ei saa elää rauhassa omaa elämää? Onko oikeasti elämä kilpailu siitä kuka pääsee vuoren huipulle ensimmäisenä?

Mielestäni elämän ei pitäisi olla kilpailu, sillä se vie ajan ja kaikki voimavarat. Kohta ihminen huomaakin että elämä on vierähtänyt ohi, eikä ihminen ole ehtinyt viettää aikaa perheensä kanssa tai huolehtia kunnostaan taikka lukea 20 vuotta sitten ostamansa kirjan. Haluaako kukaan tämmöistä kilpailua? Kilpailua joka ohittaa kaiken muun ilon elämässä? Ohittaa oman perheen, ohittaa vapaa-ajan, ohittaa rauhan sydämestään... Kuka haluaa elää sellaista elämää?

Vaikka se tunne kun on kiivennyt vuoren huipulle ensimmäisenä, on ainutlaatuinen ja mahtava, silti jonkun hetken päästä huomaa, ettei se tunne korvaa mitään. Se on vain tunne, mutta mitä tehdä kun elämä on mennyt ohi verestä? Mitä tehdä kun huomaa, ettei enää ole aikaa omalle perheelle? Mitä tehdä kun huomaa, että kaikki on ohi? Ja mitä pitää sitten tehdä, kun kaikki voimat on loppu, ja vielä pitäisi päästä takaisin alas?

Vuoren huipulle kiipeäminen ei ole helppo homma, varsinkaan kun jokaisen on yksin sinne kiivettävä. Mutta jos haluaa, ei tarvitse huipulle yksin kiivetä. Voi pyytää apua Jeesukselta. Hän mielellään kulkee kanssasi huipulle saakka, ja myös sieltä takaisin alas. Hän antaa sinulle voimaa ja hän varjelee sinua. Hän tarvittaessa pitelee sinua kädestä kiinni, ja tarvittaessa kantaa sinut sylissään pahojen rotkojen yli. Hän on aina tukenasi. Häneen voit aina luottaa. Hän auttaa sinua kiipeämään vuoren huipulle ja laskemaan sieltä alas. Vaikka välillä tuntisit, ettet enää jaksa jatkaa, luota Jeesukseen, Hän auttaa sinua.

Kenenkään ei tarvitse yksin kiivetä vuoren huipulle, eikä sieltä yksin tulla alas! Pyydä Jeesus sydämeesi, Hän auttaa!