Viime viikko oli Bangladeshin tunnelmissa. Ja siinähän hommia riitti. Tutuksi tuli Bangladeshin maaseudun elämä. Samalla myös tutustuin bangladeshilaiseen keittiöön, heillä sielä on hyvää ruokaa (ihanan mausteista). Satakunta on kiva paikka. Sillä on kivoja ihmisiä. Mitäköhän opin heistä? Satakuntalaiset ovat rehellisiä realisteja. :)
Nyt tämä viikko tulee olemaan Mongolian tunnelmissa. Siitä en tässä vaiheessä vielä hirveästi tiedä, mutta innolla sitäkin odotan. Uusimaa on taas tuttu paikka, enpä tiedä opinko mitään uutta. Mutta sen näkee vasta tämän viikon jälkeen.
Miksi ihminen joskus ei osaa sanoa ei? Minkä takia ihminen aina vaan myöntyy? Täytyyhän olla joku raja. Tästä johtuen, minulla on ollut vähän hengahdysaikaa. Olen koko ajan lentänyt paikasta toiseen, enkä ole osannut pysähtyä, taikka sanoa ei. Nyt tuli raja vastaan. Pakosta jouduin sanomaan ei, sillä en millään jaksanut enää. Voimani olivat loppu. Tämä pani minut ajattelmaan, miksi sitä vaan ei osaa sanoa ei...
En voi muuta sanoa kuin, että parempi on nuorena huomata asian ja pysähtyä sen ääreen, kuin taas vanhana se saattaa olla jo mahdotonta. Nuorena jarrut vielä toimii, mutta vanhana ne eivät välttämättä toimi. Silloin on kenties vaikempaa tehdä äkkijarrutus. Nuorena se onnistuu helpommin.
"Ljeto, jesen, zimu i proljece,
sve to jedan zivot nosi.
Kada s neba andjeo doljece,
radjamo se i odemo bosi."
-M.P.Thompson
.JPG)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti