Levottomuus

Elämä on kuin sähköisku.

Se tulee yhtä nopeasti kuin se meneekin.

Levottomuus on kuin vaeltaminen.

Matkan määränpää on suoraan edessä, mutta sitä aina menee monen mutkan takaa.

Miten sähköisku ja vaellus yhdistyy?

Toinen on nopea kuin salama ja toinen hidas kuin kilpikonna.

Ne vain ovat.

Levoton sielu kaipaa rauhaa.

Levoton jalka kaipaa toimintaa.

Elämä vain on.

Se ei kaipaa mitään.

Elämä on Jumalan lahja.

Ja se vain on, toisin kuin levottomuus menee ja tulee millooin tahtoo.

Elämä pysyy niin kauan kuin henki pihisee.

Vaikka elämä on kuin sähköisku, se kestää pidemmin.

Luota Herraan! :)

tässä ja nyt

Olen viime aikoina miettinyt paljon omaa tulevaisuutta. Mutta olen siinä tullut siihen tulokseen, että turhaan mrehdin semmoisia, koska elämäni on tässä ja nyt. Tällä hetkellä olen vielä elossa, mutta en tiedä olenko enää tunnin päästä taikka vuoden päästä. Tässä ja nyt. Ei mitään muuta. Siitä saan olla varma.

Voisi luulla, että tämä epätietoisuus tulevaisuudesta olisi sietämätöntä, mutta ei se ole. Sillä saan luottaa Jumalaan ja häneen poikaansa Jeesuksen ristillä kuolemaan ja ylösnousemukseen. Hän pitää huolta minusta tässä ja nyt, sekä tulevaisuudessakin. Ei siis mitään hätää.

Tässä samalla nousi mieleen yksi mielenkiintoinen kysymys, liittyen Jeesuksen kuolemaan. Minkalaista oli Jeeusksenta olla koullut kolme päivää? Mitä hän silloin koki? Minkalaista oli nousta kuolleista? Teidän että näihin kysysmyksiin en saa vastausta täällä maan päällä, mutta silti pohdiskelen näitä asioita. Mielenkiintoista...

elämisen vaikeus

Elämä on todella arvaamatonta. Mitäs muutakan voisi sanoa?

Äsken kaikki oli kunnossa, mutta nyt... Nyt on kaikki hajallaan. Mä olen hajoamispisteessä. Miten se nyt on mahdollista? Ehkä juuri se, että olen aina kahden maan välillä tekee tempunsa. En koskaan tule olemaan 100% suomalainen tai 100% kroaatti. Aina tulen olemaan siitä välistä.

Minne minä kuulun? Kuka minä olen? Mitä minun pitäisi tehdä? Mikä on elämäni tarkoitus? Nämä ovat vain muutamat kysymykset jotka nyt painaavat mieltäni. Eniten kuitenkin hätkähdin siinä, että en tiedä mikä on elämäni tarkoitus. Toisin sanoen olen hukassa. Olen jollain elämäni aavikolla, missä vain kuuma hiekka ja paahtava aurinko minua ympäröi. Vettä ei ole tuhansiin kilometreihin. Olen yksin, epätoivoinen ja väsynyt. Kuka voi auttaa minua?

Tiedän kyllä vastauksen tuohon kysymykseen, hän on Jeesus joka voi auttaa minua, mutta... Olen niin eksyksissä, etä tuntuu mahdottomalta löytää ulospääsy, vaikka tiedän että Jeesus on tukenani tälläkin hetkellä. Toi pieni epäilyksen haava yrittää saada valtaa, mutta yritän voittaa sen. Oi Jeesus, auta minua!

Tässä sitä on minun elämisen vaikeus, kunpa näkisin jo valoa tunnelin lopussa.

vaikeus myöntää heikkous

"Saavu, auttaja heikkojen! Saavu, lohdutus murheisen!" Näin lauletaan Pekka Simojoen säveltämässä ja Anna-Mari Kaskisen sanoittamassa biisissä.

Tämän biisin kuultuani, joku kolahti minussa. Minä, oikeastaan minun ylpeys, on estänyt minua myöntämästä että olen heikko ja murheinen. Se on estänyt minua pyytämästä apua Jeesukselta. Miten se voi olla mahdollista? En tiedä, mutta niin se vain on. Vasta nyt älysin asian, vasta nyt myönsin, että olen heikko ihminen, joka ei pärjää yksin, joka on riippuvainen Jumalan jokapäiväisestä armosta.

Miten sokea olen ollut? Miten pitkään olen ollut hukassa? Miksen ole nähnyt asiaa aiemmin?

Ihmisen ylpeys sokaisee ja estää totuutta näkemästä. Se jopa ei halua nähdä totuuden. Mutta kun se hetki tulee, että totuus valkenee, on vaikeaa olla huomaamatta omaa tyhmyyttä ja syntisyyttä.

Olen heikko, mutta Jumala on aina vierelläni tukemassa minua! Olen syntinen, mutta Jeesus kuoli puolestani ristillä! Olen murheinen, mutta Jumala on vieressäni lohduttamassa minua! Olen juuri se kuka olen, mutta Jumala on aina kanssani! Siihen saan luottaa ja siitä saan voimia ja toivoa elämään!

Olen kiitollinen Herralle, että Hän näytti minulle oman ylpeyteni, jotta voisin Häntä vapaasti ja iloisin mielin seurata.

niin kuin meri

Kuvittele, että olet meren rannalla. Istut hiekkarannalla yksin ja otat kaiken irti rauhasta. Olet nauttimassa auringon viimeisistä säteistä silmät kiinni. Aurinko on juuri piiloutunut horisontin taakse. Taivaalla on muutama harmaampi pilvi. Tuuli on lämmin, mutta alkaa puhaltaa kovempaa. Olet melken nukahtamaisillaan ihanassa rauhassa. Yhtäkkiä tunnet pisaran tippuvan otsallesi. Avaat silmäsi ja huomaat, että taivas on tummennut ja pilvet ovat nousseet. Tuuli puhaltaa aika kovaa ja meri vaahtoaa. Samalla huomaat, että vettä alkaa sataa kunnolla, yhä enemmän ja enemmän. Juokset nopeasti suojaan mökkiin ja samalla juoksiessasi keräät nopeasti pyykit narulta pois, jotteivat ne kastuisi. Juuri kun pääset sisään, vettä alkaa sataa kaatamalla, ukkonen jyrisee ja taivas salamoi. Palmut ja muut puut keinuuvat kovassa tuulessa. Meri ei enää näytä tyyneltä, vaan se näyttää kiehuvan jopa yli, kun aallot nousee jopa parin metrin korkeuksiin. Olet iloinen, että olet sisällä turvassa, etkä ulkona myrskyssä. Vai oletko turvassa? Vaikka oletkin turvassa, niin myrsky ulkona edelleen raivoaa. Se ei katso, kuka on missäkiin, van se päästää raivon vallalleen. Seuraavana aamuna herätessäsi, huomaat, että myrsky on ohi ja meri on tyyni taas. Aurinko paistaa ja lämmittää. Mutta meri on tyyni vain päältä päin, sisällä se edelleen kiehuu. Tyyni meri on vain visuaalinen harha.

Meri ei koskaan ole rauhallinen, vaikka sen pintä näyttäisi tyyneltä, sen alla mikään ei pysy paikollaan. Vesi virtaa alla, vaikka on tyyntä päällä. Mutta kun kunnon kylmä pohjoistuuli puhaltaa, hetkessä syntyy myrsky joka raivokkaasti tanssii veden kanssa. Silloin mikään ei ole tyyntä.

Elämäni on ollut, on ja tulee olemaan niin kuin meri. Meri on välillä tyyni ja välillä taas myrskyisä. Niin on myös oma elämäni! Varsinkin tänä syksynä!

Syksyn alussa luulitn, että tästä tulee rauhallinen ja leppoisa syksy, mutta se on ollut kaikkea muuta kuin edellä mainitut asiat. Tämä syksy on ollut rauhaton, levoton ja myrskyisä. On tapahtunut sitä sun tätä, mikä on tehnyt syksystä uskomattoman toisenlaisen kuin mitä osasin odottaa. Välillä on ollut tyyniä hetkiäkin, ne on kylläkin ollut lyhyitä, mutta voimia ja lepoa antavia.

Nyt kuin mietin mitä kaikkea on syksyyn mahtunut, tuntuu uskomattomalta. Miten elämä voi olla näin vaihteleva? Äsken oli tyyntä, nyt myrskyää ja pian on taas tyyntä. Tai toisin päin.

Ei voi muuta kuin elää hetki kerrallaan ja toivoa, että kestää kaikki elämän myrskyt ja tyynetkin hetket. Jumalan kanssa se kylläkin onnistuu! Jumalaan voi luotaa, että Hän on aina lähellä. Hän aina pitää kädestä kiinni, vaikeissa tilanteissa Hän jopa ottaa syliin, mutta se on sinusta kiinni, annatko Hänelle tilaa sun sydämeen.

Vaikka koko ajan myrskyäisi, niin Jumala pitää sinusta huolen!

myrskyn raivoa

"Tämä syksy on ollut rauhallinen!" Näin sanoin kämpikselleni eilen ja saman tien kaduin sanojani. SYKSY ON OLLUT KUIN MYRSKY! On ollut kaikenlaista ja paljon. En ole osannut rauhoittua lainkaan, vaan olen lentänyt myrskystä toiseen. Aina on joku juttu meneilään. Ei lainkaan rauhaa.

Nyt olen lopussa. En jaksa enää. Voimani ovat melkein lopussa. Mua raivostuttaa kaikki ja ottaa päähän. Myrsky on edesä ja takana, eikä loppua näy. Kunpa saisin aikaan myrskyisen syksyn loppumisen ja rauhoittuisin vähän, mutta se tuntuu mahdottomalta.

Voi tätä myrskyn raivoa!

"Luotsaan laivaa päällä rauhattoman veen
Päivän uuden jälleen kohtaan myrskyineen
Ja jos satanut on liikaa sydämeen
Kädet nostaen vain uskoo ihmeeseen 

Liian kauan omin voimin harhailin
Elin, niin kuin mul ois valta kapteenin
Moneen väärään vuonoon purteni mun ui
Kunnes karikolle ylpeys murentui 

Myrskyn jälkeen on poutasää
Vihdoin oon sen saanut ymmärtää
Nyt sen nään, ei voi yksikään
Päättää päivistään, ne määrätään
Myrskyn jälkeen nyt nähdä saan
Auringon taas käyvän hehkumaan
Tiedän tän, vielä kerran nään
Sateenkaaren pään, ja sinne jään 

Nyt sen tajuan: ei jaksa lintukaan
Yksin vaeltaa, se liitää parvessaan
Aidon ystävyyden silta kaarineen
Päivänvalon lailla kantaa sydämeen." - Kari Tapio

mietteitä puolelta toiselle

Lukiessani maailman ja molempien kotimaitteni uutisia, mieleni tuli surulliseksi. Eikö maailmassa tapahdu mitään hyvää? Miksi tuntuu, että on pahuus saannut vallan? Mikä ihmisiä vaivaa, kun he eivät enää välitä muusta kuin itsestään? Onko liikaa pyydetty rakastamaan lähimmäisiä?

Itkisin jos se vain auttaisi.

Tuntuu kuin maailman yllä on ikuinen sumu ja ahdistus. Ihmiset ovat tavalla tai toisella ahdistuneita ja yrittävät sen peittää. He yrittävät uskotella itselleen ja muille, että kaikki on hyvin, mikään ei vaivaa. He käyttäävät naamiota, jonka taakse menevät piiloon. Ihmiset ovat peloissaan.

Mitä voimme tehdä? Ei muuta, kuin rukoilla koko tämän maailman puolesta!

"Kasvot jäätyneet on pakkasen
Sormet tunnottomat ihmisen
Tämä kylmyys tekee kuoren ympärille sydämen
Ja kätkee kaikki haavat alle jään ikuisen
Katseet jäätyneet on muiden ihmisten
Niiden joita ystävikseni nimitin
Tämä kylmyys tappaa ystävyyden kaiken kauneuden
Ja omaansa vain etsii aina muita syytellen

Huudan yksin pimeään:
Tämä maailma kaipaa rakkautta tänään, armahtajaa hätään
Maailma ja sen keskipisteenä minä

Usko loppui tyhjään rakkauteen
Hyvään maailmaan oikeudenmukaiseen
Näätkö oikeuden kun ristinpuulle Kristus raahataan
Meidän pahuutemme tähden hänet ristiinnaulitaan

Vapahtajan tietä lähden kulkemaan
En muutakaan mä voi, en muutakaan mä voi
Hä mun sydämeeni toivon, tulevaisuuden ja armon toi

Huudan yksin pimeään:
Tämä maailma kaipaa rakkautta tänään, armahtajaa hätään
Maailma ja sen keskipisteenä minä" -turvakytkin

Bangladesh vs. Mongolia

Bangladesh vai Mongolia? Bambumaja vai jurtta? Sari vai deeli? Riisi vai liha? Reikä maassa vai ilman reikää? Maitojauhe vai tammanmaito? Kolmen kuukauden sadekausi vai pitkä pakkastalvi? Rehevä maa vai kuiva maa?


Viime viikolla tutustuin paremmin Bangladeshiin ja tällä viikolla Mongoliaan. Viime viikolla opin uutta bambumajoista, tällä viikolla jurtasta. Viime viikolla puin ylleni sarin, mutta tällä viikolla deelin. Viime viikolla pääruoka oli riisi, nyt on vuorossa liha, pelkkä liha. Bangladeshissa vessa on talon takaa ja se on vain reikä maassa, mutta Mongoliassa se on keskellä aavikkoa ilman sitä reikää. Bangladeshissa on sadekausi, joka aiheuttaa tulvia, mutta myös antaa hedelmällisen maaperän. Mongoliassa on kovat talvipakkaset ja kuiva maa, aurinko paistaa 300 päivää vuodessa.

Bangladesh vai Mongolia?

Bangladesh, goodbye! Mongolia, hi!

Niin siinä taas viikko vierähti. Aikamoinen viikko on takana ja edessäkin. Hommia riittä, mutta aikaa ei. Syksy on täydessä vauhdissa, mutta minä en. Miksi?

Viime viikko oli Bangladeshin tunnelmissa. Ja siinähän hommia riitti. Tutuksi tuli Bangladeshin maaseudun elämä. Samalla myös tutustuin bangladeshilaiseen keittiöön, heillä sielä on hyvää ruokaa (ihanan mausteista). Satakunta on kiva paikka. Sillä on kivoja ihmisiä. Mitäköhän opin heistä? Satakuntalaiset ovat rehellisiä realisteja. :)


Nyt tämä viikko tulee olemaan Mongolian tunnelmissa. Siitä en tässä vaiheessä vielä hirveästi tiedä, mutta innolla sitäkin odotan. Uusimaa on taas tuttu paikka, enpä tiedä opinko mitään uutta. Mutta sen näkee vasta tämän viikon jälkeen.

Miksi ihminen joskus ei osaa sanoa ei? Minkä takia ihminen aina vaan myöntyy? Täytyyhän olla joku raja. Tästä johtuen, minulla on ollut vähän hengahdysaikaa. Olen koko ajan lentänyt paikasta toiseen, enkä ole osannut pysähtyä, taikka sanoa ei. Nyt tuli raja vastaan. Pakosta jouduin sanomaan ei, sillä en millään jaksanut enää. Voimani olivat loppu. Tämä pani minut ajattelmaan, miksi sitä vaan ei osaa sanoa ei...

En voi muuta sanoa kuin, että parempi on nuorena huomata asian ja pysähtyä sen ääreen, kuin taas vanhana se saattaa olla jo mahdotonta. Nuorena jarrut vielä toimii, mutta vanhana ne eivät välttämättä toimi. Silloin on kenties vaikempaa tehdä äkkijarrutus. Nuorena se onnistuu helpommin.


"Ljeto, jesen, zimu i proljece,
sve to jedan zivot nosi.
Kada s neba andjeo doljece,
radjamo se i odemo bosi."
-M.P.Thompson

voi tätä elämätä!

Kun nyt katselen ulos, aurinko paistaa ja antaa ihanan värin ruskalle puissa. Syksy on siis tullut. Vaikka se on ollut nyt muutaman päivänä aika lämpimänä. Aina vaan paranee, kun talvi väistyy kauemmas ja syksy ottaa valtaa. Noi syksyn värit ovat vaan niin hienot.

Mutta kun miettii tätä nykymaailmaa ja kaikkea siihen liittyvää, mieli synkistyy.

On vaikeaa arvoida kerjäläisiä. Ovatko he todella avun tarpeessa vai onko se vaan heidän ammatti? Mistä tiedän, että se raha jonka annan kerjäläiselle ei päädy viinaan tai tupakkaan? Mistä voin tietää, että tämä ihminen oikeasti tarvitsee rahaa, jotta voisi saada päivän ateriansa? Niin mielelläni haluasin auttaa heitä, mutta en halua antaa heille rahaa, jos ne käyttää sen johonki muuhun, kuin mihinkä he mukamas tarvitsee. Voi tätä elämätä!

Mistäs tiedän, että kun ylitän tien, ettei toi vauhtia hiljentava auto aja mun ylitse silti? Mistäs tiedän, ettei ollessani ruokaostoksilla, joku tulee ja ryöstää minut? Mistäs tiedän, etten lenkillä ollessani kompastu ja loukkaa itseni? Tai mistäs tiedän, että heräänkö uuteen aamuun kun illalla menen nukkumaan? Voi tätä elämätä!

Monimutkaiset kysymykset, mutta yksinkertainen vastus: EN TIEDÄ! On olemassa sellainen sanonta, että: "Eilinen taakse jäi, huomisesta emme tiedä mitään, mutta Jumalan käsiin saamme jättää tämänkin päivän." Saan olla iloinen siitä, ettei minun tarvitse tietää kaikkea. Saan olla juuri sellainen kuin mitä olen. En tarvitse murehtia menneitä, enkä tulevia, voin kaiken jättää Jumalan käsiin. Hän kantaa huoleni ja murheeni. Hän on voimani! Hän on turvani! Häneen minä luotan!

Edelleen kun katselen ulos, tuntuu kuin olisi kevät eikä syksy. Ainoastaan mikä viittaa syksyyn ovat syksyn värit ja vähän kylmempi sää. Kunpa jo olisi kesä! Voi tätä elämätä!

"Kun parvet lentää etelään,
niiden lentoa mä hiljaa
katselemaan jään
Ja vaikka päällä ikijää,
sydämessä roudan alla
alkaa lämmittää
Mut talvet mukana kulkee,
vaikka kuinka lämpimään mun
askeleeni veis
Ja viimat syliinsäs sulkee,
niihin nojaten mä nämä
syksyn laulut tein

Ja vaikka olen joskus vain väsynyt mies
Tahdon loppuun asti käydä koko tien
Siinä vahvistakoon mua se suurin
Joka kyllä tietää, mitä tiellä vaaditaan

Kai siksi tunnen ikävää, kun yhtään
sävelmää en täällä osaa lämmittää
En silti laulamasta laata, saata sillä
muustakaan ei lämpöä jää

Ei täällä ilmaiseksi saa, mitään siksi
suurinta näin ihmetellä jaksaa
Kun ilman syytä lahjoittaa, voiman jolla
tässä kylmyydessä taivaltaa

Kai joskus meistä jokainen,
tarvitsee vahvistuksen
Sille että sentään ihmiseksi
kelvollinen on
Vaikken sitä uskoiskaan,
enkä oppis luottamaan
Sinun edessäsi tuntea ei tarvis häpeää"

Juha Tapio